Jatkokysymys Natura 2000 -alueiden osoittamis- ja valintaperusteista

Eduskunnan puhemiehelle KK 297/2011 vp - Pirkko Mattila /ps

Ympäristöministeri Ville Niinistö jatkoi edelleen 15.9.2011 antamallaan kirjallisen kysymyksen KK 58/2011 vp vastauksella linjaa, jonka hän omaksui jo kirjallisiin kysymyksiin KK 42/2011 vp 15.8.2011 ja KK 24/2011 vp 12.7.2011 antamillaan vastauksilla. Niissä hän otti linjakseen ympäristöministeriön kansliapäälliköiden Sirkka Hautojärven ja Hannele Pokan sekä ympäristöministereiden Pekka Haaviston, Satu Hassin, Jouni Backmanin, Jan-Erik Enestamin, Stefan Wallinin, Paula Lehtomäen, Kimmo Tiilikaisen ja Paula Lehtomäen Natura 2000 -asiassa ohittamien tosiasioiden hyväksymisen. Ympäristöministeri Ville Niinistön 15.9.2011 antaman vastauksen johdosta on todettava seuraavaa:

Ympäristöministerin korkeimman hallinto-oikeuden Natura 2000 -ratkaisuihin tukeutumisesta huolimatta ei luonnonsuojelulain 64 § eikä mikään muukaan kansallinen säädös sisällä minkäänlaisia, saati unionin vakiintuneen oikeuskäytännön edellyttämiä selkeitä ja täsmällisiä Natura 2000 -alueiden osoittamis- ja valintaperusteita. Tämän tosiasian korkein hallinto-oikeuskin selkeästi toteaa kirjatessaan noin 700:aan Natura 2000 -ratkaisuunsa tekstin "Luonnonsuojelulaissa ei säädetä Natura 2000 -kohteiden valintaperusteista. Näistä valintaperusteista ei ole säädetty muussakaan kansallisessa säädöksessä."

Luonnonsuojelulain 64 §:n perustelujen mukaan kyseisen pykälän 1 momentilla pannaan täytäntöön vain luontodirektiivin 3 artiklan 1 kohta, siis ainoastaan Natura 2000- eli erityisten suojelutoimien alueiden yhtenäisen eurooppalaisen ekologisen verkoston perustamisen tavoite. Seuraavaksi selvitetään se, mistä, miten ja mistä lähtien Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu. Luontodirektiivin 3 artiklan 2 kohta ja siinä sanotun 4 artiklan 1 kohta ja 4 artiklan 1 kohdassa sanotun liitteen III vaihe 1 sivuutetaan täysin. Luonnonsuojelulain 64 §:ssä ja sen perusteluissa sivuutetaan täysin myös luontodirektiivin 2 artiklan 2 kohdassa ja 3 artiklan 1 kohdassa kolmella sanalla sanottu suotuisan suojelun taso.
Erityisten suojelutoimien alueiden yhtenäisen eurooppalaisen ekologisen verkoston Natura 2000 -alueiden perustamisen keskeisin peruslähtökohta on kolmella sanalla sanottu "suotuisan suojelun taso".

Käyttämällä vastauksessaan kahden sanan muotoa "suotuisa suojelutaso" ja näin tältäkin osin tukeutumalla ilman ennakkoratkaisun pyytämistä tehtyihin korkeimman hallinto-oikeuden Natura 2000 -ratkaisuihin ympäristöministeri sivuuttaa 15.9.2011 antamassaan vastauksessa luonnonsuojelulain 5 §:n perusteluissa selkeästi suotuisan suojelun tason saavuttamisesta sanotun. Perustelutekstissä sanotaan: "Ehdotettuun 5 §:ään on sisällytetty suotuisan suojelutason määritelmä hieman lyhennettynä ja maamme oloihin sopeutettuna. Siltä osin kuin on kysymys luontodirektiivin liitteissä tarkoitetuista luontotyypeistä ja lajeista, ei käsitteen "suotuisa suojelutaso" oikeudellinen sisältö voi vaihdella yhteisön jäsenvaltiosta toiseen, vaan se määräytyy mainitun direktiivin mukaan." Tältä osin luonnonsuojelulain 5 §:n perustelu tarkoittaa selkeästi luontodirektiivissä kolmella sanalla ilmaistua ja vain luontodirektiivin liitteen III vaiheen 1 arviointien ja luokittelujen sekä luettelointien toteuttamisella saavutettavaa suotuisan suojelun tasoa, eikä mitään muuta.

Luontodirektiivin 2 artiklan 2 kohdassa kolmella sanalla sanottu "suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen" ja 3 artiklan 1 kohdassa kolmella sanalla sanottu "suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai tarvittaessa ennalleen saattaminen" edellyttävät unionin vakiintuneen oikeuskäytännön edellyttämien tyhjentävien luetteloiden aikaansaamiseksi ja toimittamiseksi komission käyttöön kaikkien direktiiviluontotyyppialueiden ja direktiivilajien arvioimista, luokittelua ja luettelointia liitteen III vaiheen 1 edellyttämällä tavalla myös Suomessa. Tällaisia luetteloita ei ole Suomessa asianosaisille esitetty.

Ympäristöministeri sivuuttaa myös luonnonsuojelulain yleisperusteluissa olevassa otsikossa "6.2.1. Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat velvoitteet" sanotun eli seuraavan: "Suomi on vuoden 1995 alusta ollut Euroopan unionin jäsen. Liittymissopimuksessa maamme sitoutui noudattamaan siihen mennessä voimaan saatettua yhteisölainsäädäntöä, jollei nimenomaan toisin sovittu. Luonnonsuojelun alalla yhteisöllä on kaksi direktiiviä, luontodirektiivi ja lintudirektiivi, jotka asianmukaisesti on pantava täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä."
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksistä huolimatta yhtäkään Suomen Natura 2000 -aluetta ei ole osoitettu eikä valittu siten kuin unionin vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää.

Korkein hallinto-oikeus sivuutti Natura 2000 -ratkaisuissaan sen tosiasian, että hyväksyessään 8.12.1994 annetulla lailla (1540/1994 ) EU:n liittymissopimuksen ja samalla EU:n perustamissopimuksen Suomen eduskunta rajoitti pysyvästi tulevan Suomen suvereeneja oikeuksia. Tästä huolimatta korkein hallinto-oikeus on antanut noin 700 Natura 2000 -ratkaisua ilman velvoittavaa unionin tuomioistuimen käsittelyyn saattamista eli korkeinta hallinto-oikeutta pakollisesti velvoittavaa ennakkoratkaisun pyytämistä EU:n tuomioistuimelta.

Korkeimman hallinto-oikeuden ja EU-komission yläpuolella suvereenisesti toimiva unionin tuomioistuin on palauttanut Suomen Natura 2000 -alueen oikeudellisen menettelyn ennakkoratkaisupyyntömahdollisuuksineen Suomessa käsiteltäväksi. Noin 700 korkeimman hallinto-oikeuden antamaa Natura 2000 -päätöstä sisältävät muun muassa tekstin: "Luonnonsuojelulaissa ei säädetä Natura 2000 -kohteiden valintaperusteista. Näistä valintaperusteista ei ole säädetty muussakaan kansallisessa säädöksessä."
Luonnonsuojelulain 64 § on vain hallinnollinen yleistoteamus, pelkkä viitesäännös, jonka 1 momentissa todetaan ainoastaan se, mistä Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu. Ei itse pykälässä eikä sen perusteluissa sanota mitään luontodirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa ja siinä mainitun luontodirektiivin liitteen III 1 vaiheessa edellytetyistä Natura 2000 -alueiden kansallisen vaiheen osoittamis- ja valintaperusteista. Näistä osoittamis- ja valintaperusteista ei myöskään korkeimman hallinto-oikeuden Natura 2000 -päätöksien mukaan määrätä mitään muuallakaan luonnonsuojelulaissa eikä muussakaan kansallisessa säädöksessä.

EU:n vakiintunut oikeuskäytäntö ei mahdollista kansallisten muotojen ja keinojen käyttöä sellaisten direktiivien täytäntöönpanossa, joissa itse direktiivissä sanotaan se menetelmä, jota direktiivien tavoitteiden saavuttamiseksi on käytettävä unionin laajuisesti kaikissa jäsenvaltioissa.

Luontodirektiivi on direktiivi, jossa määrätään tavoitteen saavuttamisen muodot ja keinot.
Suomen ehdotuksen ja ilmoituksen osalta komissiolla ei ole ollut käytössään EU:n vakiintuneen oikeuskäytännön edellyttämiä tyhjentäviä luetteloita.
Natura 2000 on yhtenäinen eurooppalainen ekologinen verkosto.
Natura 2000 -alueilla on oma suhteellisen suojelun tason säilyttämiseen tai tarvittaessa ennalleen saattamiseen perustuva osoittamis- ja valintamenetelmä.
Luontodirektiivin 3.2 ja 4.1 artiklat sekä luontodirektiivin liitteen III vaihe 1 määrää yksiselitteisesti ja selkeästi sekä täsmällisesti sen EU-tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön edellyttämän menetelmän, jota Natura 2000 -alueiden osoittamisen ja valitsemisen kansallisessa vaiheessa on Euroopan laajuisesti käytettävä kaikissa jäsenvaltioissa.

EU:n vakiintuneella oikeuskäytännöllä määrättyä menetelmää ei ole Suomessa käytetty Natura-alueiden osoittamisessa eikä valinnassa - ei siitäkään huolimatta, vaikka Suomi on EU:hun liittyessään rajoittanut omia suvereeneja oikeuksiaan ja hyväksynyt EU:n oikeusjärjestelmän ja sen vakiintuneen oikeuskäytännön oman kansallisen oikeusjärjestelmänsä tilalle.
Suomessa Natura-asiassa on sivuutettu se, että EU:n oikeusjärjestyksellä ja sen vakiintuneella oikeuskäytännöllä on suvereeni etusija kansallisen oikeusjärjestyksen yläpuolella.

Ei ympäristöministeriö eikä mikään muukaan taho Suomessa ole tähän mennessä esittänyt Natura-asiassa noudatettavaksi EU:n vakiintunutta oikeuskäytäntöä edes luontodirektiivin kansalliseen lakiin siirtämisen eli implementoinnin osalta.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Milloin Suomi aikoo implementoida kansalliseen lainsäädäntöön Natura 2000 -alueiden osoittamis- ja valintaperusteet,
aikooko Suomi implementoida Natura-alueiden osoittamis- ja valintaperusteet oikein,
aikooko Suomi kumota väärän implementoinnin perusteella ja vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttämällä tavalla tehdyt aikaisemmat Natura-päätökset ja
milloin Suomi aikoo tehdä Natura-päätöksiä lisää?

Helsingissä 15 päivänä marraskuuta 2011

Pirkko Mattila /ps

Ville Niinistön tuki vuosisadan yhteiskuntapetokselle

Puheenjohtaja Niinistön ministerikausi on alkamassa dramaattisesti. Hänelle on jo tehty kaksi kirjallista kysymystä Natura-alueiden muodostamisen oikeusperusteista Suomessa ja Suomen velvoitteista Euroopan unionissa tässä suhteessa. Vastaukset ovat surullisia. Ministeri on tyystin virkamiesten talutettavissa ja asiasta pihalla.
Kolmas kirjallinen kysymys yksilöi annettujen vastausten peruslinjan yksiselitteisesti perusteettomaksi ja vastaukset tosiasioiden ja oikeuden vastaisiksi. Kysymysten periaatteellinen puoli on nimenomaan siinä, että vihreä ministeri voisi nyt vihdoin antaa selityksensä kansalle tapahtuneesta ja sen syistä sekä lainmukaisuudesta.

Vihreä liike kantaa asiasta poikkeuksellisen vastuun: hankkeen rajoittamaton kannatus, poliittinen tuki suojelulle ehdoitta, lunastusten häikäilemättömyys, luonnonsuojelua varten suunnattu vuotuinen suuri rahavirta ja sen järkevyys ja kaikessa sekin, ettei mikään ole lähentynyt kansalaista yltiösuojeluun. Nyt kyse on poliittisesta vastuusta vihdoin.

Naturan valmistelu ja siinä tapahtunut on joidenkin mielestä vuosisadan yhteiskuntapetos, jolla voidaan ymmärtää suurta poliittisen päätöksenteon ja sen käyttämän virkamieskoneiston vastuulla olevaa, laajamittaista luonnonsuojeluasiaa kansalaisen vahingoksi laillista kovemmin tai suorastaan laittomien keinojen avulla toteutettuna. Sen käsittelyssä ovat ryvettyneet monet. Kyse ei ole kuitenkaan rikoslain sääntelemästä petoksesta vaan sitä laajemmasta ja periaatteellisesta asiasta.

Kysymys Naturasta on yhä periaatteellinen. Suomessa korkein hallinto-oikeus on antanut noin 700 päätöstä erilaisista ja eri vaiheiden Natura-suojelupäätöksistä; muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valitukset on hylätty. Päätökset on tehnyt valtioneuvosto. Ne alistetaan sen jälkeen komission käsittelyyn. Natura-alueet muodostavat unionissa yhtenäisen verkoston. Suojeltavat lajit hyväksytään siihen kahden suojeludirektiivin nojalla. Toinen käsittelee suojeltavia luontotyyppejä ja toinen eräitä lintulajeja. Kumpikin sitoo Suomea.

Siitä sitten ongelmat alkavatkin. Niitä selvitetään jatkossa. Koko hanke on vaatinut lakien säätämistä ja säätämättä jättämistä, hallintotuomioistuimen valikoitua toimintatapaa, säännösten ja etenkin eurooppaoikeuden säännösten rikkomista, virkamiesjärjestelyjä ja teknisiä keinoja muun ohessa.

Ministeri Niinistön kaksi ensimmäistä kirjallista vastausta kirjallisiin kysymyksiin ovat etovia. Direktiivit on implementoitu luonnonsuojelulakiin, siis käytännössä yhteen tavallisen pituiseen pykälään sanatarkasti kuten unionin tu0mioistuimen sitova käytäntö edellyttää. Korkein hallinto-oikeus on vahvistanut oikean implementoinnin, vaikka juuri se jätti vastoin eurooppaoikeutta kokonaan ennakkoratkaisut pyytämättä suojellakseen ympäristöministeriötä. Se teki toki sujuvasti muutaman muunkin virheellisen tulkinnan itse direktiiveistä. Se tulkitsi omalla tavallaan sitä, tarvitaanko suojelukohteiden vertailua sen selvittämiseksi, onko kyse suhteellisen suotuisan tasosta vai suojelun suhteellisesta tasosta suojelukohteiden välillä. Niiden välillä on eroa, jota ei korkein hallinto-oikeus tunnistanut tai halunnut tunnistaa.

Vastauksiin kuuluu edelleen, että komissio on vahvistanut kaiken oikeellisuuden ja kansalliset ohjelmat, jotka sisältävät kaikkea muutakin kuin direktiivien mukaista suojelua ja jotka on hyväksytty vastoin direktiivien vaatimaa menettelyä. Komissiolla ei ole toki tuomiovaltaa unionissa. Se sivuutetaan. Kaikki on siis mallillaan ja maa makaa mädässä, mitäs siitä. Mitään ei aiota muuttaa tai korjata tai vahinkoja korvata lainvastaisuuksista, ja kaikki on mennyt oikein hyvin. Lisäksi maininnat kansalaisten perusoikeuksista sivuutetaan ahdistavina asioina.
Kansakunnan muistiin ovat jääneet eräät tosiseikat laajan ihmisjoukon kokemuksesta. He ovat olleet yleensä maanomistajia ja kaiken maksajia. Kyse oli ympäristöministeriön aika taistolaisiksi luettavien ja värittyneiden virkamiesvalmistelijoiden laajasta hyökkäyksestä Suomen maanomistajia vastaan. He halusivat suojella maata estottomasti ja ilman rajoja. Siinä he onnistuivat, kun korkein hallinto-oikeus hyväksyi kaiken käytännössä. Se oli osa ministeriön, poliittisen pyrkimyksen ja korkeimman hallinto-oikeuden pyhää allianssia. Edelleen on epäselvää, miten ne toimivat yhteistyössä ja mitä taustalla tapahtui. Se epäilys ei ole hälvennyt. Samaa tarvittiin suhteessa komission ja se oli helpompaa, kun sinne lähetettiin edustamaan Suomea sopiva virkamies.

Korostettakoon tässä selvyyden vuoksi, mikä meni pieleen ja miksi. Sen taustalla on täysin yksiselitteinen Euroopan unionin oikeuskäytäntö, joka sitoo Suomea. Tämä tuomioistuin voi antaa sitovia ennakkoratkaisuja kansallisille tuomioistuimille oikeasta soveltamisesta ja tulkinnasta, joka koskee eurooppaoikeutta ja etenkin direktiivejä. Muista maista on selkeä käytäntö. Itse asiassa tällä ennakkoratkaisutuomioistuimella on yksinoikeus siihen eikä sitä oikeutta ole lainkaan korkeimmalla hallinto-oikeudella. Sen sijaan sillä on velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua epäselvissä oikeuskysymyksissä.

Koko unionin laajuisessa suojelussa on ollut se erinomainen ongelma, ettei direktiivien hyväksymisessä eikä sen jälkeen ole otettu huomioon perus- ja ihmisoikeuksia. Direktiivit edustavat parin vuosikymmenen takaista aikaa. Tätä viranomaiset ovat käyttäneet häikäilemättömästi hyväkseen, vaikka ei siihen ole oikeusperustaa.

Suomessa direktiivejä ei pantu täytäntöön vaadittavalla tavalla. Se vaatimus on sanatarkka implementointi. Suomessa on yhdessä luonnonsuojelulain säännöksessä viitattu direktiivien täytäntöönpanoon kansallisesti. Se on aina tehtävä lailla. Suomessa se on tehty viitesäännöksellä eikä se riitä. Myös korkein hallinto-oikeus on noin 700 kertaa todennut, ettei suojelualueiden valintaperusteita ole kansallisessa laissa. Ville Niinistö sivuuttaa tämän aika olennaisen seikan eikä kanna siitä vastuuta.

Se, miten ne ymmärretty direktiivien ja niiden liitteiden perusteella, on tehty väärin. Suojelun tasoa ei ole oikein ymmärretty näinä aikoina. Siksi valinnat on tehty virheellisesi.

Valintakriteerit pimittäminen ja virheellinen tulkinta on mahdollistanut sen, että Suomessa on sisällytetty Natura-verkostoon suojelua, jota ei ole edellytetty. Sen nimissä on ollut helppo liikkua osin tietämättömien maanomistajien ja suuren kaupunkilaisyleisön nimissä. Tämän ministeri Ville Niinistö nyt siunaa sielunsa ja poliittisen ja oikeudellisen vastuunsa voimalla.

Korkein hallinto-oikeus teki pohjanoteerauksen tässä asiaryhmässä. Yleiseen nykyisen presidenttinsä tapaan se tuki viranomaisia hinnalla millä hyvänsä. Se jätti pyytämättä vaatimuksista huolimatta ennakkoratkaisut. Kaikki nämä ennakkoratkaisupyyntöön kuuluvat asiat kuten kansallisen implementoinnin riittävyys, valintakriteerien sääntelytapa ja virheellinen soveltaminen ja muut seikat jäivät kansalliseen harkintaan, kun korkein hallinto-oikeus päätti olla pyytämättä ennakkoratkaisuja moneen kertaan.

Se olisi ollut liian vaarallista tehdyille päätöksille. Ne olisivat menneet kumoon. Lisäksi korkein hallinto-oikeus rikkoi avoimesti eurooppaoikeutta, kun sillä oli epäselvistä asioista velvollisuus kysyä unionin tuomioistuimen kantaa eikä se saanut niitä itse ratkaista. Sen periaate oli, että kaikki on kansallisessa harkinnassa, vaikka ne oli yksityiskohtaisesti jo säädetty direktiivien liitteissä.
Kansalaisen on hyvä tietää, että korkeimman hallinto-oikeuden presidentti on tullut tunnetuksi läheisistä yhteyksistä hallitusvaltaan. Sittemmin on tihkunut julkisuuteen tietoa siitä, että aikoo harkita presidenttiehdokkaaksi ryhtymistä monien tiedustelujen vuoksi. Moni kysyy, kuka hän on ja mitä hän on oikeastaan tehnyt. Lisäksi ainakin parin tuomioistuimen jäsenen huhutaan olevan vihreitä tai suuntautuneen siihen suuntaan yhteydenpidollaan ja muulla toiminnalla. Sellaista ei pitäisi pimittää kansalta eikä asianosaisilta.

Naturan valmistelu ja siinä tapahtuneen johdosta ovat monet vastuussa. Vain harva on todella joutunut vastuuseen. Näistä huomattavin on tähän asti oikeuskanslerina toiminut Paavo Nikula, jolle paine muodostui liian suureksi virkavirhe-epäilyjen ja muiden seikkojen vuoksi. Häntä epäiltiin valtakunnan oikeuskanslerina virkavirheestä Naturan valvonnassa valtioneuvostossa. Asiaa tutkittiin lähes vuoden ajan perustuslakivaliokunnassa, jonne tämän kaltainen tutkimusasia kuuluu. Syytettä ei nostettu. Sen käsittely sisälsi valtavasti kansallista dramatiikkaa valiokunnan jäsenen silmin nähtynä ja kertomana; siitä vielä kuullaan julkisesti. Se kattoi valehtelua ja muuta valtioelämään soveltumatonta.

Jotkut toiset arvioivat kyllä, että suurin yhteiskuntapetos olisi kansallinen pankkituki lieveilmiöineen. Mielenkiintoista on, että sen selvittelytä vain presidenttiehdokas Sauli Niinistö selvisi poliittisesti hengissä. Eikä hänkään täysin ryvettymättä. Sen kiemuroissa hän pelasti kuitenkin nyt jo unohtuneella tavalla kokoomuksen silloisen riskinottotalouden syvästä ahdingosta. Poliitikon muistin tiedetään olevan lyhyt. Sen pitänee olla sitä, jotta kaiken tekemänsä ja kannattamansa jotenkin kestämään. Kaikki sitä eivät kestä kokemuksen mukaan. Vastuullisimmat tulee saattaa vastuuseen vielä vuosien jälkeenkin, muutoin yhteiskunnallista muistia ei ole kohta lainkaan.

Tämä teksti on NRA:n sivuilta Eduskunta.net. Sivulta http://eduskunta.net/wp/?p=192