Puheenjohtaja Niinistön ministerikausi on alkamassa dramaattisesti. Hänelle on jo tehty kaksi kirjallista kysymystä Natura-alueiden muodostamisen oikeusperusteista Suomessa ja Suomen velvoitteista Euroopan unionissa tässä suhteessa. Vastaukset ovat surullisia. Ministeri on tyystin virkamiesten talutettavissa ja asiasta pihalla.
Kolmas kirjallinen kysymys yksilöi annettujen vastausten peruslinjan yksiselitteisesti perusteettomaksi ja vastaukset tosiasioiden ja oikeuden vastaisiksi. Kysymysten periaatteellinen puoli on nimenomaan siinä, että vihreä ministeri voisi nyt vihdoin antaa selityksensä kansalle tapahtuneesta ja sen syistä sekä lainmukaisuudesta.
Vihreä liike kantaa asiasta poikkeuksellisen vastuun: hankkeen rajoittamaton kannatus, poliittinen tuki suojelulle ehdoitta, lunastusten häikäilemättömyys, luonnonsuojelua varten suunnattu vuotuinen suuri rahavirta ja sen järkevyys ja kaikessa sekin, ettei mikään ole lähentynyt kansalaista yltiösuojeluun. Nyt kyse on poliittisesta vastuusta vihdoin.
Naturan valmistelu ja siinä tapahtunut on joidenkin mielestä vuosisadan yhteiskuntapetos, jolla voidaan ymmärtää suurta poliittisen päätöksenteon ja sen käyttämän virkamieskoneiston vastuulla olevaa, laajamittaista luonnonsuojeluasiaa kansalaisen vahingoksi laillista kovemmin tai suorastaan laittomien keinojen avulla toteutettuna. Sen käsittelyssä ovat ryvettyneet monet. Kyse ei ole kuitenkaan rikoslain sääntelemästä petoksesta vaan sitä laajemmasta ja periaatteellisesta asiasta.
Kysymys Naturasta on yhä periaatteellinen. Suomessa korkein hallinto-oikeus on antanut noin 700 päätöstä erilaisista ja eri vaiheiden Natura-suojelupäätöksistä; muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valitukset on hylätty. Päätökset on tehnyt valtioneuvosto. Ne alistetaan sen jälkeen komission käsittelyyn. Natura-alueet muodostavat unionissa yhtenäisen verkoston. Suojeltavat lajit hyväksytään siihen kahden suojeludirektiivin nojalla. Toinen käsittelee suojeltavia luontotyyppejä ja toinen eräitä lintulajeja. Kumpikin sitoo Suomea.
Siitä sitten ongelmat alkavatkin. Niitä selvitetään jatkossa. Koko hanke on vaatinut lakien säätämistä ja säätämättä jättämistä, hallintotuomioistuimen valikoitua toimintatapaa, säännösten ja etenkin eurooppaoikeuden säännösten rikkomista, virkamiesjärjestelyjä ja teknisiä keinoja muun ohessa.
Ministeri Niinistön kaksi ensimmäistä kirjallista vastausta kirjallisiin kysymyksiin ovat etovia. Direktiivit on implementoitu luonnonsuojelulakiin, siis käytännössä yhteen tavallisen pituiseen pykälään sanatarkasti kuten unionin tu0mioistuimen sitova käytäntö edellyttää. Korkein hallinto-oikeus on vahvistanut oikean implementoinnin, vaikka juuri se jätti vastoin eurooppaoikeutta kokonaan ennakkoratkaisut pyytämättä suojellakseen ympäristöministeriötä. Se teki toki sujuvasti muutaman muunkin virheellisen tulkinnan itse direktiiveistä. Se tulkitsi omalla tavallaan sitä, tarvitaanko suojelukohteiden vertailua sen selvittämiseksi, onko kyse suhteellisen suotuisan tasosta vai suojelun suhteellisesta tasosta suojelukohteiden välillä. Niiden välillä on eroa, jota ei korkein hallinto-oikeus tunnistanut tai halunnut tunnistaa.
Vastauksiin kuuluu edelleen, että komissio on vahvistanut kaiken oikeellisuuden ja kansalliset ohjelmat, jotka sisältävät kaikkea muutakin kuin direktiivien mukaista suojelua ja jotka on hyväksytty vastoin direktiivien vaatimaa menettelyä. Komissiolla ei ole toki tuomiovaltaa unionissa. Se sivuutetaan. Kaikki on siis mallillaan ja maa makaa mädässä, mitäs siitä. Mitään ei aiota muuttaa tai korjata tai vahinkoja korvata lainvastaisuuksista, ja kaikki on mennyt oikein hyvin. Lisäksi maininnat kansalaisten perusoikeuksista sivuutetaan ahdistavina asioina.
Kansakunnan muistiin ovat jääneet eräät tosiseikat laajan ihmisjoukon kokemuksesta. He ovat olleet yleensä maanomistajia ja kaiken maksajia. Kyse oli ympäristöministeriön aika taistolaisiksi luettavien ja värittyneiden virkamiesvalmistelijoiden laajasta hyökkäyksestä Suomen maanomistajia vastaan. He halusivat suojella maata estottomasti ja ilman rajoja. Siinä he onnistuivat, kun korkein hallinto-oikeus hyväksyi kaiken käytännössä. Se oli osa ministeriön, poliittisen pyrkimyksen ja korkeimman hallinto-oikeuden pyhää allianssia. Edelleen on epäselvää, miten ne toimivat yhteistyössä ja mitä taustalla tapahtui. Se epäilys ei ole hälvennyt. Samaa tarvittiin suhteessa komission ja se oli helpompaa, kun sinne lähetettiin edustamaan Suomea sopiva virkamies.
Korostettakoon tässä selvyyden vuoksi, mikä meni pieleen ja miksi. Sen taustalla on täysin yksiselitteinen Euroopan unionin oikeuskäytäntö, joka sitoo Suomea. Tämä tuomioistuin voi antaa sitovia ennakkoratkaisuja kansallisille tuomioistuimille oikeasta soveltamisesta ja tulkinnasta, joka koskee eurooppaoikeutta ja etenkin direktiivejä. Muista maista on selkeä käytäntö. Itse asiassa tällä ennakkoratkaisutuomioistuimella on yksinoikeus siihen eikä sitä oikeutta ole lainkaan korkeimmalla hallinto-oikeudella. Sen sijaan sillä on velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua epäselvissä oikeuskysymyksissä.
Koko unionin laajuisessa suojelussa on ollut se erinomainen ongelma, ettei direktiivien hyväksymisessä eikä sen jälkeen ole otettu huomioon perus- ja ihmisoikeuksia. Direktiivit edustavat parin vuosikymmenen takaista aikaa. Tätä viranomaiset ovat käyttäneet häikäilemättömästi hyväkseen, vaikka ei siihen ole oikeusperustaa.
Suomessa direktiivejä ei pantu täytäntöön vaadittavalla tavalla. Se vaatimus on sanatarkka implementointi. Suomessa on yhdessä luonnonsuojelulain säännöksessä viitattu direktiivien täytäntöönpanoon kansallisesti. Se on aina tehtävä lailla. Suomessa se on tehty viitesäännöksellä eikä se riitä. Myös korkein hallinto-oikeus on noin 700 kertaa todennut, ettei suojelualueiden valintaperusteita ole kansallisessa laissa. Ville Niinistö sivuuttaa tämän aika olennaisen seikan eikä kanna siitä vastuuta.
Se, miten ne ymmärretty direktiivien ja niiden liitteiden perusteella, on tehty väärin. Suojelun tasoa ei ole oikein ymmärretty näinä aikoina. Siksi valinnat on tehty virheellisesi.
Valintakriteerit pimittäminen ja virheellinen tulkinta on mahdollistanut sen, että Suomessa on sisällytetty Natura-verkostoon suojelua, jota ei ole edellytetty. Sen nimissä on ollut helppo liikkua osin tietämättömien maanomistajien ja suuren kaupunkilaisyleisön nimissä. Tämän ministeri Ville Niinistö nyt siunaa sielunsa ja poliittisen ja oikeudellisen vastuunsa voimalla.
Korkein hallinto-oikeus teki pohjanoteerauksen tässä asiaryhmässä. Yleiseen nykyisen presidenttinsä tapaan se tuki viranomaisia hinnalla millä hyvänsä. Se jätti pyytämättä vaatimuksista huolimatta ennakkoratkaisut. Kaikki nämä ennakkoratkaisupyyntöön kuuluvat asiat kuten kansallisen implementoinnin riittävyys, valintakriteerien sääntelytapa ja virheellinen soveltaminen ja muut seikat jäivät kansalliseen harkintaan, kun korkein hallinto-oikeus päätti olla pyytämättä ennakkoratkaisuja moneen kertaan.
Se olisi ollut liian vaarallista tehdyille päätöksille. Ne olisivat menneet kumoon. Lisäksi korkein hallinto-oikeus rikkoi avoimesti eurooppaoikeutta, kun sillä oli epäselvistä asioista velvollisuus kysyä unionin tuomioistuimen kantaa eikä se saanut niitä itse ratkaista. Sen periaate oli, että kaikki on kansallisessa harkinnassa, vaikka ne oli yksityiskohtaisesti jo säädetty direktiivien liitteissä.
Kansalaisen on hyvä tietää, että korkeimman hallinto-oikeuden presidentti on tullut tunnetuksi läheisistä yhteyksistä hallitusvaltaan. Sittemmin on tihkunut julkisuuteen tietoa siitä, että aikoo harkita presidenttiehdokkaaksi ryhtymistä monien tiedustelujen vuoksi. Moni kysyy, kuka hän on ja mitä hän on oikeastaan tehnyt. Lisäksi ainakin parin tuomioistuimen jäsenen huhutaan olevan vihreitä tai suuntautuneen siihen suuntaan yhteydenpidollaan ja muulla toiminnalla. Sellaista ei pitäisi pimittää kansalta eikä asianosaisilta.
Naturan valmistelu ja siinä tapahtuneen johdosta ovat monet vastuussa. Vain harva on todella joutunut vastuuseen. Näistä huomattavin on tähän asti oikeuskanslerina toiminut Paavo Nikula, jolle paine muodostui liian suureksi virkavirhe-epäilyjen ja muiden seikkojen vuoksi. Häntä epäiltiin valtakunnan oikeuskanslerina virkavirheestä Naturan valvonnassa valtioneuvostossa. Asiaa tutkittiin lähes vuoden ajan perustuslakivaliokunnassa, jonne tämän kaltainen tutkimusasia kuuluu. Syytettä ei nostettu. Sen käsittely sisälsi valtavasti kansallista dramatiikkaa valiokunnan jäsenen silmin nähtynä ja kertomana; siitä vielä kuullaan julkisesti. Se kattoi valehtelua ja muuta valtioelämään soveltumatonta.
Jotkut toiset arvioivat kyllä, että suurin yhteiskuntapetos olisi kansallinen pankkituki lieveilmiöineen. Mielenkiintoista on, että sen selvittelytä vain presidenttiehdokas Sauli Niinistö selvisi poliittisesti hengissä. Eikä hänkään täysin ryvettymättä. Sen kiemuroissa hän pelasti kuitenkin nyt jo unohtuneella tavalla kokoomuksen silloisen riskinottotalouden syvästä ahdingosta. Poliitikon muistin tiedetään olevan lyhyt. Sen pitänee olla sitä, jotta kaiken tekemänsä ja kannattamansa jotenkin kestämään. Kaikki sitä eivät kestä kokemuksen mukaan. Vastuullisimmat tulee saattaa vastuuseen vielä vuosien jälkeenkin, muutoin yhteiskunnallista muistia ei ole kohta lainkaan.
Tämä teksti on NRA:n sivuilta Eduskunta.net. Sivulta http://eduskunta.net/wp/?p=192
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti